IHMISEN IKÄVÄ LUOJANSA LUO

Minulla oli jo lapsuudessa jonkinlainen ikävä jonnekin, vaikka en tiennyt mitä ja minne kaipasin. En osannut määritellä silloin, mikä tuo rinnassa kaihertava kaipaus oli. Mutta nuoruusvuosina tiesin jo tarkemmin, että kaipasin elämää. Luulin sen löytyvän jostakin suuren kaupungin sykkeestä, ihmisvilinästä, värivalojen loisteesta. Elin lapsuuteni ja nuoruuteni maaseudulla pienen kylän keskellä, jossa elämä tuntui pysähtyneeltä, liian verkkaiselta. Päätin lähteä toteuttamaan itseäni heti kun siihen tulisi mahdollisuus.

Muistan kun ensimmäisen kerran lähdin pääkaupunkiin työharjoitteluun. Ajattelin elämän alkavan sieltä. Isäni kannusti lähtemään ja ymmärsi kaipuuni. Hänen katseensa tuntui sanovan: "Pidä hauskaa tyttö, etsi tietäsi ja elä täysillä". Äidin katse vaikutti huolestuneelta. Se näytti sanovan: "Älä satuta sieluasi".

Kun sitten värivalot loistivat edessä jonottaessani kaupungin suosituimpaan diskoon, niin ajattelin, että nyt olen saapunut huipulle. Vakaasti uskoin elämäni täyttymyksen koittavan ja kaipuuni päättyvän. Siinä jumputuksessa elinkin muutamia vuosia hauskaa pitäen ja ison kaupungin melskeestä nautiskellen. Vaan eipä aikaakaan, kun ikävä iski pahempana kuin koskaan.

Vain jokunen vuosi siinä kului, kun mikään ei tuntunut enää miltään. Muistan sen illan, kun pyörin kaupungilla levottomana edes takaisin ja kömmin takaisin pieneen asuntooni illalla. Värivalot olivat himmenneet ja kaikki meteli tuntui tauonneen. Sydämessä tykytti tyhjyys, mutta en ymmärtänyt miksi. Otin sitten nuhjuisen rippikoulu aikaisen Raamattuni käteeni, kun mikään muukaan ei tuntunut auttavan ja aloin lukemaan sen viimeistä kirjaa. Eipä aikaakaan, kun padot murtuivat sisälläni. Tuntui, että luoja itse oli saapunut vierailulle minun pieneen hämärään huoneeseeni. Hän oli jättänyt taivaat ja sen kultaiset salit, ja tuli luokseni käsittämättömältä tuntuvien jakeiden kautta. "Olen kauan odottanut sinua, jää luokseni". "Anna minun tyydyttää ikäväsi", hän tuntui puhelevan, vaikka kirjan teksti sanoi aivan muuta.

Tänä päivänä tiedän, että ihmisen ikävä ei pysähdy työhön ja touhuun, eikä edes toisen ihmisen kainaloon. Se jatkaa matkaa, hapuilee ja etsii jotakin lujempaa. Yhä se jatkuu, kunnes annamme periksi ja tunnustamme, että pieni ihminen tarvitsee turvaa ja kaipaa puhtautta. Nyt tiedän luojani nimen, se on Jeesus. Itsekin ihmisenä elänyt hän tuntee meidän tuskamme paremmin kuin kukaan toinen.

Voi, kuinka vaikeaa onkaan tunnustaa, että on ikävä. Rutiinit tuovat toki helpotusta, ystävän lohduttava sana merkitsee paljon, mutta lopullisesti ikävä päättyy vasta siellä, mistä se on alkunsakin saanut. Saarnaaja muotoilee näin: "Kaiken hän on tehnyt kauniisti aikanaan. Myös ikuisuuden hän on pannut heidän sydämeensä". Kannattaa antaa periksi ja suostua löydettäväksi, upottautua luojansa kaikkivoipaan rakkauteen.

Mirja Keskinen